Kisajännitys
Nyt kun oma kisakausi jäi tälle kesää lyhyeksi, eikä sen tiimoilta ole kerrottavaa, kirjoitan "pari sanaa" kisoihin liittyen jännityksestä. Kisajännitys kuuluu kokeisiin. Se tavallaan pitää skarppina ja elimistön hereillä. Mutta hallitsemattomana se pilaa koesuorituksia tai pahimmillaan aiheuttaa sen, että kilpaileminen loppuu (tai ei koskaan edes ala). Kisajännityksen kokeminen on henkilökohtaista, siihen ei ole yksiselitteistä "tee näin" ratkaisua. Kerronkin kuinka itse tuota aihetta käsittelen, jos siitä vaikka jollekin on apua.
Realistina tykkään aina vähän miettiä mistä asiat johtuu. Yksi keino käsitellä jännitystä on konkretisoida se. Eli tehdä jännitys sellaiseksi, että se ei ole pelkkä taustalla oleva tunne, vaan tiedostettu asia. Jännityksen taustalla on parasympaattinen hermosto, joka on osa autonomista (tahdosta riippumatonta) hermostoa. Jännittäessä elimistö menee hälytystilaan. Sama tapahtuu esim. vaaran uhatessa. Sydän hakkaa kovempaa, veri kohisee korvissa, leukapielet jännittyvät, vatsassa on varpusparvi, ääni tärisee jne. Jännittämisen "viimeisenä vaihtoehtona" voi seurata lamaannus; jalat eivät toimi, ajatus ei kulje, "jäätyy". Näihin toimintoihin ja niiden säätelyyn osallistuu vagushermo eli kiertäjähermo. Kiertäjähermo vastaa rauhoittumisesta ja toisaalta antaa signaaleita pelosta. Tuon hermon olemassaolon tiedostaminen ja sen kanssa eläminen auttavat itsellä jännitykseen.
Kun tunnen, että elimistöni alkaa mennä jännityksestä hälytystilaan, kuuntelen tietoisesti mitä elimistössä tapahtuu. Ajattelen, että "okei, sydän hakkaa, vatsaa nipistää-nyt elimistö jännittää". Kuuntelen jännitystä, jolloin se ei enää ole taustalla itsestään tapahtuva asia. Mietin miksi jännitän. Mitä pahimmillaan voi tapahtua. Moni jännittää sitä, mitä muut ajattelevat. Mitä jos epäonnistuu. Itsekin olen nuorempana näitä jännittänyt. Hyvä käyttööni ottama sanonta on "jos pelkää epäonnistumista, ei koskaan voi saavuttaa mitään". Mitä tapahtuu epäonnistumisen jälkeen? Voi olla, että jotkin ihmiset puhuvat sinun tai koirasi olevan huono, mutta mitä sitten? Kenelle ja miksi kilpailet? Ehkä vaikeimpia asioita kilpailemisessa on olla välittämättä muiden mielipiteestä, näyttämisen tarpeesta tai saavutusten tavoittelemisesta. Turhautuminen ja epäonnistumisen häpeä ajavat usein myös ylilyönteihin koulutuksessa. Yksi tärkeimpiä asioita itsellenikin on ollut käydä läpi miksi kilpailen. Loppujen lopuksi kyse on koiran kanssa yhdessä tekemisestä ja siitä, että molemmat nauttivat siitä.
Amstaffin kanssa kisatessa olen mm. pelännyt ja jännittänyt sitä, että jotain sattuu. Jännitystä lisää ulkopuolelta tuleva paine. Kun oma koira makaa paikkamakuu rivissä viiden muun koiran kanssa, se ei yksinkertaisesti saa nousta sieltä. Tai PK kokeen paikkiksesta kun toinen koira noutaa vieressä kapulaa. Monelle pelkästään tämä on syy olla kilpailematta. Edesmennyt koirani ei hermorakenteeltaan ollut ihan ihanteellisin kisakumppani. Se oli kiltti (myös toisille koirille), mutta paineen alaisena sen pää ei kestänyt kisaamista. Tästä johtuen (jännitystä purkaessaan) se keksi usein omia juttujaan kokeessa; saattoi koska tahansa irrota sivulta katsomaan jotain radalla olevaa asiaa, pyrähdellä ylimääräisiä ympyröitä, vinkua jne. Meni useampi vuosi, että jännitin ja stressasin tätä, koska "mitä muut ajattelee". Tähän auttoi se, että aloin (viisaampien esimerkillä) tarkastella koiraani realistisesti. Olin aiemmin laittanut kaiken oman osaamattomuuteni (lue huonouteni) piikkiin, mikä on oiva keino lisätä turhautumisen ja epäommistumisen tunnetta. Kukaanhan ei halua omaansa moittia, mutta rehellinen kannattaa olla. Kun ymmärtää ja hyväksyy sen, että oman kultsimussukan hermorakenne ei ole ihan parhaasta päästä tai että se ei nyt vaan ole nopein oppija tai se kaikkein toimintakykyisin, ei aseta itsellekään turhia odotuksia. Kaikista koirista ei vain ole tokovalioksi, kuuden lajin osaajaksi tai ylimpien luokkien koiraksi. Eihän kaikista ihmisistäkään tule lääkäreitä, tutkijoita tai astronautteja. Kun aloin nähdä koirani realistisesti aloin myös suhtautua siihen eri tavalla. Asioista, jotka aiemmin ärsyttivät tai hävettivät tuli hauskoja. Ja kun koira huomasi, että minulla on hauskaa, silläkin oli hauskaa. Se jopa otti tehtäväkseen hauskuuttaa niin minua, yleisöä kuin tuomareita kokeissa. Koskaan en tiennyt mitä versiota se tarjoaa ja loikkiessaan itsensä ympäri piruetteja ruutuun menossa ei yksikään tuomari voinut olla nauramatta. Siitä ei koskaan tullut ylempien luokkien koiraa tai valiota missään lajissa, mutta se oli hyväntuulinen, kaikille mieleenpainuva, ystävällinen ja opettavainen kisakaveri.
Kun osaa/ yrittää asettaa tavoitteet koiran mukaan on kilpaileminen mahdollista myös "pahimmissa peloissa". Minulla on kaveri/ tuttavapiirissä harrastajia, jotka ovat jättäneet tokossa kisaamisen juuri tuon paikkamakuu pelkonsa vuoksi. Ja mikä ettei, aiheellinen pelko. Kylläpä se jännittää itseäkin, että vaikka oma pysyisikin paikoillaan, niin ei kukaan muu nousisi sen luokse. Olen ehdottanut heille ratkaisuksi tavoitteiden alentamista. Tokokokeessahan saa kisata myös niin, että jättää liikkeen tekemättä. Tällöin toki ykköstuloksen saaminen on vaikeaa/ mahdotonta, mutta mahdollistaa koiran kanssa yhdessä kokemisen ja kokeilemisen miten muut liikkeet menevät. Ehkä molempien itsevarmuuden kasvaessa myös paikkis joskus tuntuu turvalliselta tehdä. Joka tapauksessa myös kakkostulos on tulos. Tämä tavoitteiden asettaminen koiran mukaan toimii myös lajivalinnoilla. On monta lajia, joissa pystyy poissulkemaan turhia jännityksen aiheuttavia asioita. Esim. koiran karkaamista pelkäävät voivat harrastaa lajeja joissa se on/ saa olla jatkuvasti kytkettynä (rally-toko aloluokka, nosework, FH jälki...), toisiin koiriin reagoivan kanssa yksilölajeja, pilkuntarkkaa hallintaa jännittävälle mm. vesipelastus on rento vaihtoehto jne.
Vaikka tuo aiemmin mainitsemani kiertäjähermo on osa tahdosta riippumatonta hermostoa, voi siihenkin vaikuttaa. Itse rauhoitan hermostoani rauhallisilla uloshengityksillä. Välillä puhallan keuhkot aivan tyhjäksi. Auon leukoja niin auki kuin saan, pyörittelen niskaa. Kaikki nämä ovat merkkejä elimistölle, ettei hätää ole. Vallattomaan vatsan nipistelyyn auttaa itsellä alavatsalihasten lyhyt jännittäminen. Lisää kiertäjähermosta ja sen kanssa elämisestä parissa linkissä alla. Ehkä olennaisin oman jännityksen lieventäjä on ollut tavoitteiden unohtaminen tai ennemminkin muuttaminen. Kilpailuhenkisenä ihmisenä tarvitsen motivaation ylläpitämiseksi tavoitteita. Minun tavoitteeni eivät kuitenkaan enää asetu muotoon "tänä kesänä voittajaan", "kolmessa vuodessa valioksi". Esimerkiksi tälle kesälle tavoitteeni oli viime syksyn sairastelun ja leikkauksen jälkeen löytää jälleen yhteinen flow ja molemmille hyvä mielentila kokeeseen. Silloin koetulos on yhdentekevä. Samoin on yhdentekevää, mitä kukaan siitä tuloksesta ajattelee. Ei ole "pakko" tehdä yhtään mitään. Tämän kesän tavoitteeni onnistui. IGP tavoite tällä hetkellä on saavuttaa puruissa harmoninen yhteistyö hyvässä mielentilassa. Jäljelle toivon rauhallista suorittamista. Tottiksessa jatkan sen työstämistä, että koira tekee minulle, eikä palkalle. Tavoite voi siis olla muutakin kun tulos koiranetissä. Ja viimeisenä jännityksen lieventäjänä vielä kisaaminen. Kun vaan menee ja tekee kokeita, huomaa jossain kohtaa, ettei jaksa enää jännittää. Se on vain pieni hyvä nipistys vatsassa ja hieman kohonneet sydämenlyönnit. Pahin koe minulle on ollut koronavuoden 2020 aiheuttama 1,5 vuoden tauolta paluu. Koskaan en ole ollut niin lukossa kokeessa.
Itse arvostan ihan jokaista, joka viitsii ja haluaa koiransa kanssa jotain harrastaa. Toki tulokset kertovat koirasta ja käytän niitä myös jalostuksen työkaluina, mutta ne eivät ole ainoa totuus tai mittari. Parasta kokeessa on saavuttaa yhteinen flow-kun ulkopuolinen maailma unohtuu ja yksinkertaisesti vaan tietää, että me hoidetaan tämä. Se on yksi kisaamisen suola ja toivon, että pystytte sen jännityksen selättäneenä saavuttamaan.
Lisää kieräjähermosta:
https://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/terveys/tunnetko-kaiken-vatsallasi-opi-rauhoittumaan