Koiraharrastus

Luin Miika Nousiaisen tuoreen kirjan Ratakierros. Se kertoo kirjailijan edelleen jatkuvasta juoksijan urasta. Kirjassa oli kohta, johon samaistuin omien harrastusten tiimoilta. Nousiainen kirjoitti kutakuinkin niin, että hän ei juontotehtävistä tai kirjan julkaisusta saa samanlaista tunnetta, minkä hän saa juoksukilpailuun osallistumisesta. Tämä kiteyttää lyhyesti ja täysin sen, miten itse koen aiemmin hevosurheilun ja nykyään koiraharrastamisen. Olipa kyse sitten hyvästä tai vähän kehnommasta suorituksesta. Pääsee tuntemaan joko mieletöntä onnistumisen ja itsensä ylittämisen tunnetta tai käsittelemään pettymystä. Jälkimmäinenkin on kilpailemisen kannalta hyvin opettavaista. Hauskaa tässä vielä on se, kuten Nousiainenkin kirjoittaa, että sillä omalla kilpailusuorituksella ei ole kenellekään muulle mitään merkitystä. Hyvän kisasuorituksen jälkeen olet itse aivan fiiliksissä, helpottunut, onnellinen, liikuttunut, pakahtumaisillasi, ylpeä, hämmentynyt ja paljon muuta. Ja kukaan toinen ei näitä tunteita koe.

Kilpaileminen on myös jotain sellaista, mitä ei muille oikein osaa selittää. Kaikki se jännittäminen ennen koetta, kokeeseen valmistautuminen, harjoittelu. Jännittäminen on osa sitä prosessiin liittyvää tunneskaalaa. Ajan mittaan olen sen oppinut hyväksymään, sen kanssa elämään ja sitä hallitsemaan. Muistan ajan, kun kilpailin ensimmäisen harrasteamstaffini Tapanin kanssa. Tuohon aikaan rodulla ei hirveästi harrastettu ja lajivalikoima oli todella suppea. Käytännössä vaihtoehtoina olivat toko, agility tai PK lajit. Minä aloitin tokosta. Ensimmäistä koetta jännitin niin paljon, että viikon sitä ennen taistelin itseni kanssa ilmoittautumisen perumisesta. Vielä koealueelle saapuessa ajattelin vain, että voin keskeyttää ja lähteä koska tahansa. Jännitin niin paljon, että paikkiksessa meinasin pyörtyä tai oksentaa. Oikeastaan molempia. Ensimmäiseen liikkeeseen en tuntenut omia jalkojani ja koko kokeen ajan huusin käskyt koiralle, koska jännitys purkaantui ääneen. Vaikka kuinka yritin käsitellä asiat, joita jännitin, järkeistää, harjoitella riittävästi, kisata useammin yms. kova jännittäminen seurasi mukana vuosia.

Jännittäminen ei ole kuitenkaan suurin kilpailemisen vastus. Menestymisen pakko on. Menestymisen pakko on se asia, josta turhautumisen aiheuttamat ylilyönnit johtuvat. Menestymisen pakko on se asia, minkä vuoksi kilpailemisen tarkoitus muuttuu ja hauskuus loppuu. Sen aiheuttavat itselle liian korkeaksi tai liian nopeasti asetetut tavoitteet, toisten menestyminen tai mielipiteet. Tavoitteiden asettaminen motivaation ylläpitämiseksi on ihan hyvä asia, kunhan matka ei unohdu. Kun kilpaillaan elävän, inhimillisen olennon kanssa ei merkitse pelkästään se, mitä ohjaaja haluaa. Kilpailutuos on molempien osapuolien yhdessä tekemä. Siihen vaikuttaa yhtä lailla molempien osaaminen, yhteinen kommunikaatio, molempien tunnetila sekä molempien kyky ja osaaminen hallita sitä ja viretasoa.

Viimeisten parin vuoden aikana olen omassa kilpailemisessa oppinut sen, että suurin koesuoritukseen vaikuttava asia ei suinkaan ole oma koulutusosaaminen, miten nopeasti koira oppii tai miten paljon on kokemusta. Suurin koesuorituksen onnistumiseen vaikuttava asia on koiran tunnetila kokeessa. Jos koira on kokeessa hermostunut, paineistunut tai liian innoissaan, ei pelkkä tekninen osaaminen riitä hyvään suoritukseen. Tilanne on sama jos koira on ahdistunut, peloissaan tai jännittää. Koiran tunnetilan on oltava sellainen, että se pystyy keskittymään ja se tekee mielellään. Omalla kohdalla tämä havainto pitää niin hyvin paikkansa, että tiedän jo lämmittelyssä, onko meillä mahdollisuuksia sinä päivänä hyvään suoritukseen. Havainnon myötä on helppoa pudottaa matkasta kaikki mentalistiset "se ei enää muista mitä istu tarkoittaa" tai "se vaan näytteli koko kokeen keskaria" ajatukset. Koira tekee kyllä parhaansa kun sillä on turvallinen, varma olo ja yhdessä tekeminen on aidosti kivaa.

Tämä havainto on tuonut mukanaan armollisuuden omaan ja koiran tekemiseen. Noista Tapanin kanssa aikoinaan tehdyistä kokeista on muuttunut oikeastaan kaikki. Nykyään en kokeessa jännitä enää sitä, kiinnostaako koiraa tehdä vai häipyykö se koealueelta. En mieti mitä muut sanoo tai ajattelee. En stressaa saanko jokaisesta kokeesta tuloksen ilman ainoatakaan nollaa. En halua pelkästään hyviä numeroita. En välitä, onko jokin tulos tehty tiettyyn ikään mennessä tai tietyn ajan sisällä. En pelkää rotuun kohdistuvia mielipiteitä. Enkä kilpaile tehdäkseni vaikutuksen tai hakeakseni hyväksyntää. Nykyään kokeessa tuloksella ei ole mitään merkitystä. Eniten kiinnostavaa on oikean tunnetilan ja vireen luominen tilanteessa. Koesuorituksessa tärkeintä on yhdessä tekeminen, "yhteinen kupla". Epäonnistumisissa mahdollisuus kehittyä ja oppia. Ja onnistuessa minun ja koiran yhteinen tunne sen kokemisessa. Turhautumisia tulee edelleen, mutta lähinnä silloin kun koen tilanteen epäoikeudenmukaiseksi. Nekin kuuluvat asiaan. Onnistumisia kyllä tulee, kun palaset ovat kohdallaan.

Tänä vuonna amstaffeilla on harrasteissa eniten eri lajeja ja eniten kilpailusuorituksia, mitä koskaan aiemmin. Olen tästä äärettömän iloinen ja rehellisesti onnellinen. Kuulun itse amstaffiharrastajien pioneereihin ja olen viimeiset 20 vuotta tehnyt töitä rodulla harrastamisen eteen. Olen puhunut rodun harrasteominaisuuksien puolesta, kun minun on kehoitettu vaihtaa rotua. Olen sitkeästi osallistunut kokeisiin kun on vastustettu koira-agressiivista rotua. Olen päättänyt olla välittämättä naureskelusta valmennuksissa ja leireillä ainoan rodun edustajan kanssa (joskin hymy on useimmiten hyytynyt). Olen uskonut ja luottanut, raivannut tietä. Ja tällä hetkellä, vuonna 2024 amstaffeilla on harrastetuloksia yhdeksässä eri lajissa, harrastavia yksilöitä on kymmeniä, moni kilpailee useammassa lajissa ja harvinaisemmatkin lajit ovat nousussa. Voin sanoa, että olen aivan todella ylpeä rodustani ja jokaisesta amstaffin kanssa harrastavasta. Tuntuu sille, että oma työni "rodun eteen" on nyt tehty ja tämän asian suhteen oma tavoite saavutettu.