Matka

Matka

Oli täysin järjen vastainen ajatus alkaa harrastamaan suojelua amstaffin kanssa. Mutta sattuman kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä. En ole koskaan vähätellyt mitään lajia, jokaisessa omat vaikeutensa, mutta suojelu on aina ollut minulle koiraurheilun kuninkuuslaji. Aivan samalla tavalla kuin ravit hevosurheilussa. Olen aina kokenut, että suojelussa mennään pintaa syvemmälle. Jonnekin sinne, mitä on alun perin ollut. Minulle suojelu lajina on rehellisintä kommunikointia eläimen kanssa.

Siis kun se osaa. Ja minä halusin oppia. On helppoa kuvitella, mikä olisi mahdollisuus, jos yhden koiran kanssa viimeksi rallytokoa harrastanut nobody menisi kysymään ammatti maalimieheltä paikkaa suojeluporukkaan amstaffin kanssa. Minulla oli tuuria. Sattui nimittäin niin, että eräs 30 vuoden ajalta tuntemani ystävä kisasi lajia oman rotunsa MM -kisoissa. Hän opasti minua vanhemman koirani kanssa tottiksessa ja ajatus suojelun kokeilusta vahvistui pikkuhiljaa. Vanhemman koirani kanssa lajia en halunnut edes kokeilla Tapanin hermorakenteen vuoksi, mutta mahdollisuudesta innostuneena aloin etsimään itselleni suojelukoiraa.

Rotua en silti halunnut vaihtaa. Oikean koiran etsimiseen meni reilu kaksi vuotta. Koska amstaffien käyttöominaisuuksia ei (ainakaan silloin) juuri tuoda esille (tai tuloksia ei ole) täytyi luottaa paljon myös intuitioon. Pitkään katselin pentueilmoituksia ja lopulta aloin kysellä itse. Etsin ensin kiinnostavan tuntuisen uroksen ja selvitin onko sille tulossa jälkeläisiä. Oli ja nartun tapaaminen sinetöi tunteen. Olen kiitollinen pentueen kasvattajan yhteistyöstä. Hän seurasi pentuja sopivan löytämiseksi ja saimme myös testata urokset. Pentueessa oli parikin ominaisuuksiltaan sopivan oloista urosta, mutta toiseen olin jo kiinnittänyt huomioni. Siitä alkoi matka.

Se matka on ollut täynnä haasteita. Kun lähtökohta on se, että lajista mitään tietämätön henkilö aikoo harrastaa sitä lajiin lähtökohtaisesti sopimattoman rodun kanssa maalimiehenään(oppilas) henkilö joka asuu suuntaansa 350 km päässä, voi käsittää järjettömyyden. Tosin itselle oli helppoa aloittaa uusi laji tutun ihmisen kanssa. Jäljen osalta ei helpottanut, etten koskaan ollut edes nähnyt miten peltojälkeä ajetaan, enkä tuntenut ainoatakaan henkiöä joka sitä harrastaisi. Tottiksen osalta minulle pääasiassa huomauteltiin, ettei amstaffi siihen riitä. Helpointa olisi ollut vaihtaa lajia.

Sattuu vaan olemaan niin, että minulla on kohtalaisen korkea tahtotila. Ja hyvä koira. Ja sehän tiedetään, että hyvän koiran kanssa on mukava harrastaa. Noin kolme vuotta kuljimme treeneihin kerran kolmessa viikossa (joskus harvemmin) 350 km suuntaansa. Ainoa helpotus oli, että miehelläni on määränpäässä sukulaisia, joten saimme treenattua kaksi päivää. Jäljen opetin tietenkin ensin (yksin) väärin kunnes löysin oikean ihmisen neuvomaan miten se olisi alunperinkin pitänyt tehdä. No, virheistähän sitä oppii ja onneksi koira kestää korjata. Aikaa siinä kyllä kuluu. Tälle vuodelle pääsimme lopulta myös purutreeniin hieman lähemmäksi. Siitä iso kiitos muutamalle asiassa auttaneelle! Parasta on, että onnistuin vielä saamaan maalimiehen, jonka kanssa puhun samaa kieltä. Harrastaminen on helppoa silloinkin kun voi täysin luottaa toisen osaamiseen.

Ja mitä nyt? Ilari on tavannut kaikkiaan neljä kortillista maalimiestä ja yhden maalimiesoppilaan. Sen ominaisuuksista on pidetty. Samoin sen hermorakenteesta. Jälki paranee koko ajan. Tottikseen alan pikkuhiljaa päästä sisään (sen olen opettanut yksin). Koiraa en siis ainakaan voisi syyttää - sillä on kaikki edellytykset. Jollain paremmalla ohjaajalla se varmaan olisi jo kokeessa. Sinne minäkin tähtään, mutta tärkein on matka. Tämän kuluneen neljän vuoden aikana olen saanut oppia koiran kouluttamisesta, ominaisuuksista ja yhteistyöstä enemmän kuin tähän saakka yhteensä. Olen saanut nähdä käsittämättömän hienoja koiria ja koirien ohjaamista niin pellolla kuin kentillä. Toivottavasti tulee se päivä, että saan itse tässä hienossa lajissa kisata. Nyt eletään ja koetaan matkaa.