Kurssi

Osallistuin reilu viikko sitten PK koirankouluttajakurssille. Eilen oli ilmestynyt Virkkuun tieto sen hyväksytystä suorittamisesta. Halusin käydä kurssin koska toimin Suomen Amerikanstaffordshirenterrieriyhdistys Ry:n pentukummina sekä Koira hallintaan -työryhmän jäsenenä ja näin ollen vedän satunnaisesti yhdistyksen koulutuksia. Siihen aikaan kun kävin eläintenhoitoalan koulutuksia ei vaihtoehtona vielä ollut koirankoulutuslinjaa. Ellen väärin muista kuulin ensimmäisistä kun työskentelin hevostalouden opettajana. Tosin hevosala olisi ollut joka tapauksessa minun tieni. Noudatan tässäkin vanhaa tuttua kaavaa; olin työskennellyt hevosten kanssa (ja omistanutkin pari) jo vuosia ennen ensimmäistä tutkintoani alalta. Ja valmistuessani agrologiksi oli työkokemusta hevosalalta jo kymmenisen vuotta. Nyt sain kipinän suorittaa ensimmäisen koirakurssin kun olin harrastanut ja kisannut koirien kanssa saman ajan. Minä olen niitä ihmisiä, jotka oppivat tekemällä. Kouluilla ja kursseilla voin todentaa (itselleni) osaamiseni.

Mistä tuleekin mieleen aihe, joka jäi mielen päälle myös kussilta; kisaaminen. Kurssilla vastaan tuli ajatus, että kokeissa käydään jotta nähdään koulutuksen taso. Eli ensin tehdään töitä ja treenataan ja kokeeseen mennään katsomaan millä tasolla koulutus on. Tuon ajatuksen myötä mietin miksi itse kilpailen. Suurin syy on kova kilpailuvietti (ilman sitä tuskin olisin raviurheilun parissakaan viihtynyt). Pidän itseni haastamisesta niin kouluttajana kuin psyykkisesti. Sekä hevosten että koirien kanssa kilpaillessa olen päätynyt siihen, että oman mielen ja tunteiden hallinta on varmaan puolet suorituksesta. Yksi syy kisaamiseen on myös se, että tarvitsen harrastamiseen tavoitteen, mikä pitää motivaation yllä.

Kun työskentelin ravitallilla Italiassa silloinen avopuolisoni ja tallin valmentaja ilmoitti hevoset raveihin ainoastaan jos niillä oli mahdollisuus sijoittua kolmen joukkoon. On paljon asioita, mitä opin häneltä eläimistä ja tuo on yksi mitä noudatan myös koirieni kanssa. Ilmoitan koiran kokeeseen ainoastaan jos sillä on mahdollisuus tehdä tulos. Tämä pelkästään jo siksi, että haluan koiralle mahdollisuuden onnistua. Se oli tärkeää ravihevoselle, mutta uskon sen olevan tärkeää myös koiralle. Olen urani aikana todistanut sen, että psyykkinen puoli on myös eläimelle tärkeää. Kahdesta tasavertaisesta ravurista lähdön voittaa se, jolla kestää pää. Se, jolla on henkinen yliote. En kuitenkaan lähde tavoittelemaan voittoa tai ykköstulosta. Niihin tarvitaan vähän tuuriakin. Mikäli tavoittelisin aina ykköstä tulisi kisaamisesta minulle liian totista. Täytyy myös muistaa, että kaikista koirista (tai ohjaajista) ei ole ykkösen koirakoiksi. Silloin täytyy osata olla tyytyväinen tulokseen. Jos ei ole niin harrastamisesta katoaa hauskuus.

Ankarasti sanottu? Niin voi sanoa kun tietää mistä puhuu. Etenkin ison rahan raviurheilussa pelataan tulos tai ulos -säännöillä. Kun 24 -vuotiaana pyörittää ravitallia vieraassa maassa kielellä jota ei osaa ja tietää, että ilman näkyviä tuloksia hevoset vaihtavat tallia hyvinkin nopeasti, voi hyvällä omalla tunnolla päälle nelikymppisenä vain nautiskella yhdessä tekemisestä. Toki itsensä haastamisen suhteen joudun välillä käymään kamppailua, asetetuista tavoitteista täytyisi pystyä joustamaan. Tuo kohtalaisen opettava elämänjakso näkyy toki nykyisessäkin elämässäni. Olen pistänyt merkille, että työhistoriasta johtuen suhtaudun moniin koiramaailman asioihinkin keskimääräistä ammattimaisemmin. Jotkut kokevat sen kovuutena, mutta olen vain tottunut suhtautumaan asioihin realistisesti (tähän tulen varmaan palaamaan blogissani). On ollut pakko. Koirien kanssa kisaamisen haluan kuitenkin säiyttää aina yhteisenä hauskana tekemisenä.

Itseasiassa haluan, että ylipäätään harrastaminen (vaikka ei kisaisi) on hauskaa. PK koirankouluttajakurssille ilmoittautuessa itseäni huvitti se, että ilmoittaudun juuri sen lajin kurssille, mistä minulla ei ole yhtään kisatulosta. Oikeastaan olen ajatellut, että PK:sta minulla on kaikkein vähiten kokemusta. Ja kuin pienenä näpäytyksenä facebook muistutti minun olevan väärässä; facen muistoista pamahti kurssisuorituspäivälle päivitys kahdeksan vuoden takaiselta Maija-Liisa Kajaksen PK tottis leiriltä, jolle osallistuin edesmenneen koirani kanssa. Nyt kun ajattelen, niin kävin kyllä Tapanin kanssa jälkimetsässä ja suoritimme huvikseen BH kokeenkin. Miksi omaa harrastamista ei osaa arvostaa jos siitä ei ole tuloksia? Kun arvostan kuitenkin jokaista, joka viitsii koiransa kanssa yhtään mitään tehdä.

Alla kuva vuodelta 2012 tottisleiriltä. Paljon on nakkeja noista ajoista syöty ja siinä sivussa kehitytty. Ehkä sitä voi jo itseään koirankouluttajaksi kutsua.