Tiukasti elämässä kiinni

Tämä viikko on ollut yksi elämäni raskaimmista ja kauheimmista. Kaikkien taivaankappaleiden on täytynyt kuitenkin olla oikeassa asennossa, koska Ilari on vielä elossa. Niin monta pientä asiaa, joista yhdenkin vuoksi kaikki olisi voinut mennä pahasti pieleen. Se, että minun asioilla käynti olisi venynyt. Se, että olisin ollut töissä. Se, etten olisi saanut Harria puhelimella kiinni. Se, että matka neljän ruuhkassa olisi kestänyt vähän liian kauan. Se, että en olisi saanut ajoissa riittävästi rahaa kasaan. Se, että Ilarilla olisi ollut hieman heikompi sydän. Jne jne.

Ilarilla repesi perna. Siinä oli iso kasvain, joka repeämän aiheutti. Ilari ei kummemmin sitä oireillut. Virtsakiven ja revähtäneen sivusiteen yhteydessä olen oppinut lukemaan hyvin sen kipukäyttäytymistä, enkä nyt sitä tunnistanut. Oikeastaan päin vastoin; viikon sisään ennen repeämistä Ilari teki elämänsä parhaita rally-toko- ja peltojälkitreenejä. Se oli hyvin keskittynyt, iloinen, rauhallinen ja tyytyväinen itseensä. Koen, että kasvain ei ole ollut kipeä, varmaankin epämukava. Vatsan pyöristymistä olin havainnut ja parin viikon sisään ennen repeämistä Ilari pulautti ruokansa melko pian ne syötyään. Olin antanut vaihtelun vuoksi molemmille koirille jakson raakaa nappuloiden ohella, mikä toisinaan Ilaria närästää. Ajattelin, että ei ole normaalia, mutta jätin kokeeksi raa-an pois. Pulauttelu loppui siihen.

Löysin Ilarin lattialta makaamasta, kun kävin (onneksi) lyhyesti asioilla. Se oli oksentanut ruokansa. Se ei halunnut liikkua, ainoastaan istui tai makasi. Lyhyen ajan kuluttua huomasin sen hengittävän pallealla ja hengitystiheys oli noussut. Vilkaisu ikeniin, jotka olivat kuivat ja hyvin vaaleat - koira oli menossa shokkiin. Toisella kädellä soitin puheluita klinikoille ja toisella revin vaatetta päälle ja koiran autoon. Meidät luvatiin ottaa vastaan välittömästi Keski-Suomen eläinsairaalassa, minne matka landelta neljän ruuhkassa kesti ikuisuuden! Matkalla juttelin Ilarille, että hyvä poika, kestäisi vielä, pian ollaan perillä. Ilari makasi hiljaa paikoillaan.

Klinikalla diagnoosi oli nopea ja oikea. Röntgenkuva paljasti massan pernan alueella ja ainoa hoito oli hätäleikkaus...tai lopetus. Meidän vakuutus oli tapissa ja reilusti ylittynyt jo kesäkuun TPLO leikkauksesta, joten oli todella lyhyt aika valmistautua maksamaan jopa 3000€ heti. Olen itse pääsääntöisesti opiskellut yli vuoden ja ollut hyvin vähän töissä. Luojan kiitos sain miehen (joka tietenkin vietti syyslomaa Kainuussa) kiinni ja suurimman osan rahoituksesta kasaan. Loput perhepiiristäni. Ei ole mitenkään sanottua, että Harrin saa Kainuun korvesta puhelimen päähän, kun siellä lintumetsällä samoili.  On hyvin raadollista, että vaihtoehto leikataanko koira vai lopetetaanko se siihen on vahvasti kiinni taloudellisesta tilanteesta.

Tilanne oli jo leikkauksessa melko huono; perna oli vuotanut ainakin litran verta, Ilarin verenpaine ja ruumiinlämpö olivat hyvin alhaiset. Leikkauksessa perna poistettiin, vatsaontelo kuivattiin ja verenpaine saatiin palautettua jonkinlaiselle tasolle. Olimme sopineet kirurgin kanssa, että mikäli avatessa näkyy etäpesäkkeitä tai levinnyt syöpä, koiraa ei leikata, eikä herätetä. Noita tunteja puhelua odottaessa ei pysty kuvailemaan. Siljan kanssa jouduin sitä odottamaan kotona peläten näenkö Ilaria enää. En pysty myöskään kuvailemaan helpotusta, kun soitto tuli; yksi iso, oletettavasti hyvälaatuinen kasvain, etäpesäkkeitä ei näy. Menin illalla käymään klinikalla kun Ilari heräili leikkauksesta, mutta kotiin en sitä vielä saanut. Vaarana oli, että verenpaine romahtaa tai sydän pysähtyy yön aikana. Lisäksi se tarvitsi paljon lämpöä. Se sai lisähappea, lääkkeitä ja nesteitä suoneen ja ilmalämmityslaite piti yllä sen ruumiinlämpöä. Tiesin, että sen oli turvallisempaa yöpyä klinikalla. Itse menin kotiin valmistautumaan seuraavan aamun työhaastatteluun...

Aamulla seitsemältä hain Ilarin kotiin. Ymmärrän, että kun koiralla on ikää yli yhdeksän vuotta, on ajan kysymys kun siitä joutuu luopumaan. Mutta ei vielä, ja etenkään ei näin. Tuollaiseen kipuun ja pelkoon menehtyminen olisi ollut brutaalia, eikä tapa, jonka kanssa olisin voinut rauhassa jatkaa. En ollut valmis päästämään irti. Kuten ei Ilarikaan, joka taisteli tiensä kuoleman porteilta takaisin kotiin. Olen siitä sille äärettömän kiitollinen, samoin kun olen Keski-Suomen eläinsairaalalle, joka sen hengen pelasti.

Kerrottuani tapahtuneesta Facebookissa, tuli keskustelussa ilmi, että verkostossani on kaikkiaan neljä koiraa, joilla on ollut hyvälaatuinen pernakasvain noin yhdeksän vuoden iässä. Kahdella se on ehditty leikata ennen vuotamista. Ilarin kasvaimen lopullisen laadun ja mahdolliset pienet etäpesäkkeet näyttää aika, joka eletään joka hetkestä nauttien.  En tiedä miten pernakasvain ikään liittyy, mutta jos koiraa seuraamalla sen voi ajoissa havaita, niin suosittelen seuraamaan. Tämän tapahtuman pelko ja ahdistus palaavat tunnetasolla pitkään pienestäkin vihjeestä. Pelkästään tämän tekstin kirjoittaminen on ollut minulle hyvin vaikeaa.

Nyt, kun tapahtuneesta on päiviä ja lääkkeiden aiheuttama pahoinvointi on saatu aisoihin Ilari toipuu pikkuhiljaa. Anemia sillä tulee olemaan useamman viikon verenhukan vuoksi. Mutta silmistä näkee taas tutun, kiitollisen, tyytyväisen perheenjäsenen. Rakkaan, joka on tiukasti elämässä kiinni.