Tunne historia, tunne rotu

Ehkä pahimpia virheitä, mitä itse olen koiran pennusta aikuiseksi kasvattamisessa tehnyt, on se, että olen kohdellut sitä "amstaffina". Lopullinen ymmärrys asiaan tuli viime vuonna käyttäytymisanalyysi opinnoista, mutta olen sitä aiemminkin jo miettinyt. Amstaffina kohtelu lähtee siitä, kun ulkoapäin kerrotaan millainen koiran "kuuluu" olla ja mikä on sille "tyypillistä". Tämä on ns. mentalistista ajattelua, joka lähtee ihmisen käsityksistä ja mielikuvista. Se on helpointa ymmärtää, kun tiedostaa miten eri tavoin ihmiset voivat asioita omasta näkökulmastaan ajatella. Siitä, millainen amstaffi on, lukee rodun rotumääritelmässä todella vähän. Rodun alkuperäinen rotumääritelmä Official Standard of the American Staffordshire Terrier (10.6.1936) kuvaa rodun olevan kiinnostunut ympäristöstään ja tunnettu rohkeudestaan. Tämä on hyvin suppea kuvaus, kun ajattelee, mitä kaikkea sen ulkopuolelle mahtuu.

Jotta voin todella tuntea rotua, täytyy tuntea sen historiaa. Rodusta on loppujen lopuksi vähän kirjallisuutta ja sekin vanhaa tai vanhentunutta. Päädyin etsimään tietoa lähinnä yhdistysten ja rotuyhdistysten virallisilta verkkosivuilta. Lähteistä riippuen rodun historiasta on hieman erilaisia variaatioita ja pintapuolisesti historiassa mainitaan usein amstaffin olevan ns. kiltimpi versio pittbullista. Vuonna 1936 rodusta tuli virallinen Amerikan Kennel Clubin (AKC) rekisterissä. Tuolloin ensimmäiset AKC rekisteriin liitetyt 50 koiraa olivat pittbulleja. Kaunistelematta - pittbullit oli luotu todella hyviksi taistelukoiriksi. Niitä käytettiin etenkin koiratappeluissa, mutta myös karhun ja härän purettamisessa. Pittbullit "luotiin" lisäämällä bulldogeihin terrieriä. Nämä taistelukoirat olivat hyvin pelottomia ja taisteluareenoilla menestyviä, mutta niiden suhteen oltiin ihmisystävällisyyden suhteen ehdottomia. Ketä tahansa taistelua järjestämässä ollutta ihmistä purrut koira lopetettiin. Vuonna 1936 rodut erkanivat Staffordshiren terrieriksi ja Amerikan pitt bull terrieriksi. AKC lisäsi sanan American Staffordshiren terrierin eteen ja sulki amstaffien kantakirjan 1970-luvulla, mikä tarkoittaa, että ainoastaan rekisteröidyt amstaffit voivat olla pentueiden vanhempia. Toisin sanoen 1970-luvulle saakka on ollut mahdollista, että amstaffeihin on sekoittunut pittbullia ja päinvastoin. Tämän päivän amstaffi eroaa pittbullista jalostuksen tuloksena. Pittbull kasvattajat panostivat rodun ominaisuuksiin pääasiassa kilpailujen näkökulmasta. Amstaffeissa on korostettu ulkonäköä ja tasapainoisuutta. Niiden avoimuus ja ystävällisyys ihmisiä kohtaan on säilynyt tähän päivään.

Mikäli siis haluaa uppoutua pintaa syvemmälle koiriin amerikanstaffordshirenterrieri rodun takana, on perehdyttävä pittbullin historiaan. Tämän päivän tietämyksen mukaan se juontaa Englantiin 1800 -luvun alkuun. Pittbullit saivat alkunsa vanhasta englannin bulldogista, joka ei ulkoisesti juuri poikennut tämän päivän rotunsa edustajasta. Näitä koiria käytettiin "bull-biting" näytöksissä, joita järjestettiin työväen luokan iloksi. Näissä näytöksissä eläimet kamppailivat tuntikausia, kunnes lyyhistyivät uupumukseen tai vammoihinsa. Vuonna 1835 brittiäinen parlamentti hyväksyi lain, joka esti tämän kaltaisten härän ja karhun puretusnäytösten järjestämisen. Tämän seurauksena alettiin järjestää rotantappokilpailuja. Näissä voittaja oli se, joka tappoi tietyssä ajassa eniten rottia. Sana Pit tulee rodun nimeen laidallisista tiloista, jossa näitä "rattingejä" järjestettiin. Pit oli puulaitainen, noin olkapään korkuinen aitaus, jonka laidalla yleisö seurasi kilpailuja. Rotantappokilpailuiden ohella alettiin järjestää myös koiratappeluita. Molemmat "lajit" vaativat koirilta enemmän liikkuvuutta ja nopeutta, minkä seurauksena bulldogeihin alettiin risteyttää terrieriä. Tämän seurauksena syntyi bull and terrier-ensimmäinen pitbull. Rotu oli tappeluissa sinnikäs ja päättäväinen, mutta heti varhaisista ajoista lähtien alettiin kiinnittää huomiota sen ihmisystävällisyyteen. Koirien piti kiivaimmassakin taistelussa sietää kenen tahansa järjestäjän kosketus purematta. Ihmistä purreet yksilöt lopetettiin.

Ennen sisällissotaa bull and terrier kulkeutui maastamuuttajien mukana Briteistä meren yli Yhdysvaltoihin. Tässä kohtaa historiaa rodun nimeksi tuli Amerikan pitbull terrieri. Taistelemaan luodut koirat ottivat pian paikkansa maassa ja niistä tuli monikäyttöisiä koiria. Niiden vastuulla oli karjan paimentaminen ja vartiointi, perheen vartioiminen varkaiden ja villieläinten varalta sekä metsästyksessä ja karjujen kiinniottamisessa avustaminen. Lojaali ja rakastava käyttäytyminen ihmistä kohtaan teki rodusta työkoiran ohella myös kumppanin ihmiselle. Rotu oli hyvä etenkin lasten kanssa. Englannissa bull and terrier jakautui kahdeksi roduksi: bullterrieriksi ja staffordshirenbullterrieriksi. Staffordshirenbullterrieri hyväksyttiin omaksi rodukseen Englannissa 1935, minkä jälkeen Amerikan kennel klub alkoi suhtautua myönteisemmin pittbull populaatioon (aiemmin ei haluttu tunnustaa tappeluihin käytettävää rotua).  Rotu vakiinnutti asemansa Yhdysvalloissa. Pikkuhiljaa koiratappeluista luovuttiin ja rodusta tuli "työväenluokan seurakoira". Rodussa ihailtiin sen ominaisuuksia: ystävällinen, rohkea, työteliäs, kunnioitusta herättävä. Maailmansotien aikaan pitbull oli kansakunnan maskotti. Rotu palveli myös sotakoirana. Sodan jälkeen isoa osaa rodun edustajista käytettiin paimentamisessa, metsästyksessä ja vartiointitehtävissä. Useimmat olivat jalostus- ja seurakoiria. Toki salaisia koiratappeluita järjestettiin edelleen. Vuonna 1976 koiratappeluista tuli virallisesti laittomia Yhdysvalloissa 50 osavaltiossa.

Jotta ymmärrettäisiin paremmin amstaffin ominaisuuksia, tarkastellaan lähemmin rotuja sen takana. Rodun jalostuksessa on painotettu ulkonäköä ja ihmisystävällisyyttä, mutta on hyvä muistaa, että geenit ja ominaisuudet kulkevat matkassa läpi rodun historian. Rotuja, joita amstaffin/ pitbullin historiassa eri lähteissä mainitaan ovat mm. vanha englannin bulldog (old english bulldog), englannin valkoinen terrieri (english white terrier) sekä black and tan terrier. Perehdytäänpä näihin rotuihin hieman enemmän.

Alaunteja jalostettiin eri käyttötarkoituksiin ja niitä löytyy useamman molossityyppisen taistelukoiran historiasta. Alaunteja käytettiin yleisesti karjan paimentamiseen ja vartiointiin. Mastiffin rotumääritelmässä lukee tänäkin päivänä käyttötarkoituksena vahtikoira ja kodin turva. Mastiffin luonteesta sanotaan rodun olevan majesteettisuuden ja rohkeuden yhdistelmä. Rauhallinen, isäntäväkeensä kiintynyt, vartiointiviettinen. Yleensä välinpitämätön vieraita kohtaan; arkuus ei ole hyväksyttävää.

Sukupuuttoon kuollut Englannin valkoinen terreri löytyy mm. bullterrierin ja bostonin terrierin historiasta. Englannin valkoisista terriereistä sanotaan eri lähteissä niiden olleen hyvin kiintyneitä omistajiinsa, luonteeltaan useampia muita terrierejä pehmeämpiä. Ne tappoivat rottia ja hiiriä, mutta eivät olleet tehtävässä kaikkein taitavimpia. Koirat jalostettiin metsästykseen, mutta puutteellisten ominaisuuksiensa vuoksi niistä tuli näyttelykoiria. Rotu kuoli sukupuuttoon lähinnä terveysongelmiensa vuoksi. Suuri osa rodun edustajista oli kuuroja. Kuurous vaikutti myös koirien luonteeseen; eri lähteissä niiden kerrotaan olleen luonteeltaan "omituisia", hermostuneita, helposti jännittyneitä ja toisaalla rauhallisia, rakastavia, hyvin lapsiystävällisiä ja lojaaleja. Ne viihtyivät sisätiloissa ja olivat haastavia kouluttaa (osittain kuuroutensa vuoksi).

Amerikanstaffordshirenterrieri kasvattajat ovat jo vuosikymmeniä jalostaneet rotua perhe- ja näyttelykoirana. On kuitenkin hyvä muistaa rodun historia ja taustat. Edellä on mainittu rodun historiassa vaikuttaneen rotuja, jotka ovat paitsi ihmisystävällisiä, tasapainoisia ja lojaaleja myös pelottomia taistelijoita, kodin ja omaisuuden puolustajia, paimentajia sekä tehokkaita tappajia. Koiria, joilla on saalis- ja vartiointiviettiä, temperamenttia, valppautta ja nopeutta. Juuri rodun historian vuoksi amstaffia harkitsevan on hyvä muistaa, että se ei ole seurakoira statuksestaan huolimatta kaikille sopiva rotu. Hyvin usein rodun yhteydessä mainitaan sen olevan lapsiperheeseen sopiva, tasapainoinen, rohkea, ihmisille avoin koira. Mutta se on myös suuren taistelutahdon omaava, itsenäinen, kiihkeä, voimakas ja reaktioissaan nopea koira. Rotu, jonka kotikasvatukseen ja koulutukseen on oltava valmis panostamaan huolellisesti ja pitkäjänteisesti.

Rodun taustaa enemmän siihen, millainen yksilöstä kasvaa, vaikuttaa asiat joihin se syntymästään alkaen (ja aiemminkin) ehdollistuu. Pennun kanssa olisikin hyvä ottaa kaikki uudet tilanteet ja asiat mahdollisuutena neuvoa kuinka niissä tulee toimia tai tukea selviytymään niistä. Jos ulkoapäin kerrotaan millainen yksilö on tai sen "kuuluu olla", odotetaan sen helposti käyttäytyvän tilanteissa tietyllä tavalla. On ihan yhtä todennäköistä, että kaikki amstaffit ovat samanlaisia, kuin että kaikki maatiaiskissat tai luppakorvakanit tai aasit tai gorillat ovat. Jokaisella yksilöllä on persoonallisuus, tunteet ja oma ehdollistumishistoriansa. Sen sijaan, että olettaa pennun olevan jonkinlainen, kannustan tutustumaan siihen yksilönä ja selvittämään avoimesti minkälainen se on. On ihan normaalia, että pentu pelkää joitain sille outoja tai uusia asioita. Huolimatta siitä, että rotumääritelmä kuvaa sen olevan rohkea. Se, jääkö pelko aikuisuuteen riippuu paljon kuinka niihin suhtaudutaan. Epävarmuuttaan haukkuvaa koiraa ei auta kohdella agressiivisena. On pentua ja/tai nuorta koiraa kohtaan epäoikeudenmukaista odottaa sen olevan automaattisesti itsevarma ja rohkea. Tai olettaa sen selviytyvän tilanteesta kuin tilanteesta itsenäisesti. Koiran luonne ja persoonallisuus antavat jonkinlaiset raamit ja todennäköisyydet sen käyttäytymiselle. Mutta siihen, millainen koirasta aikuisena tulee, pystyy myös todella paljon vaikuttamaan.