Blogi

Viime viikot ovat olleet täynnä tapahtumia. Töiden kylkeen ovat jatkuteen normaalit oman koiran treenit, mutta niiden lisäksi olen käynyt tekemässä ratatreeniä siskon koiran kanssa. Oman koiran kanssa en tänä vuonna ole päässyt kisaamaan, mutta siskoni ilmoitti omansa kokeeseen. Toimin koiran ohjaajana nyt voittajaluokassa. Normaalin työ- ja treeniarjen lisäksi viime viikkoon sisältyi myös todella mukava, onnekas sattuma. Tämän tapahtuman seurauksena Melekosen Työmaan kenneliin odotetaan ensimmäistä tuontikoiraa joulukuussa 2020. Olen niin innoissani tästä!

Kuten aiemmin kerroin, olen jo jonkin aikaa etsinyt koiraa myös ulkomailta. Olin seurannut erästä kiinnostavaa urosta jonkin aikaa, kunnes loppu kesästä otin yhteyttä sekä koiran kasvattajaan että omistajaan ja tiedustelin mahdollista jalostukäyttöä tulevaisuudessa. Etsiessäni koiran omistajan yhteytietoja huomasin, että hänelläkin on kennelnimi. Kennelin sivut avattuani vastaan tuli ensimmäisenä pentueilmoitus, mikä pysäytti. Ihastuin pentueen emään väittömästi! Harmikseni tuo ilmoitus oli vanha, mutta halusin silti ottaa nartusta selvää. Pidän erityisesti sen rakenteesta. Se on juuri sellainen narttu mitä olen hakenut. Keskustelimme uroksen mahdollisesta tulevasta jalostuskäytöstä, mutta tuo narttu jäi silti mielen päälle. Jäin odottamaan uroksen tulevia suunnitelmia.

Olin seurannut jo jonkin aikaa sos mediassa mukavan oloista nuorta narttua. Jossain kohtaa selvisi, että tämä Suomeen tuotu narttu oli juuri tuosta samasta emästä johon olin ihastunut. Oli mukava tietää, että sillä oli Suomessa jälkeläinen. Jokin aika sitten huomasin kasvattajan ilmoittelevan syksyn pentueesta. Tiesin, ettei tiedustelujeni uros ollut tämän pentueen isä, joten pentue meni melkein minulta ohitse. Jokin herätti kuitenkin kiinnostuksen - onneksi -koska pentueen emä on juuri tämä narttu johon olin kasvattajan sivuilla ihastunut.

Toinen asia mistä tässä pentueessa pidän erityisen paljon on se, että se linjautuu Fraja Ne Gold Ticketiin. Kun kyseessä on kennelin ensimmäinen ulkomaantuonti on mukavaa, että sen takana on suomalaisiakin koiria. Pidän myös siitä, että sen sukutaulussa on Fraja EC Gold Standard. Tämä koira oli toukokuussa edesmenneen koirani ukki. Olen aina ihaillut sitä. Sain jutella myös suomessa asuvan jälkeläisen perheen kanssa ja tämä vahvisti tunnettani. Kaikkiaan päätös pennun varaamisesta oli helppo; tiesin jo emän ensi kertaa nähdessäni, että jos se koskaan olisi mahdollista, haluaisin siitä pennun.

Olen siis todella iloinen siitä, että pentueeseen syntyi kolme narttua ja niistä yksi on tulossa minulle. Toivon, että pennun kasvaessa sillä menee kaikki hyvin ja saan sen Suomeen. En koskaan koiraa ostaessa osta "jalostuskoiraa". Ostan perheenjäsenen ja harrastuskaverin. Vain aika näyttää mitä pennuista tulee. Jos matkassa on vähän tuuriakin, voi niistä tulla jopa jalostusyksilöitä.  Tälle sydänposkiselle sinibrindlelle etsin sitä omaa perhettä. Tästä lisää Pentueet -välilehdellä.

Kiitokset Mentorilleni konsultaatiosta!

Syksy ei näytä enää ihan niin pitkältä :)

Niin ja se koe. Olen itse kouluttanut siskoni koiran Rallytokon AVO -luokkaan asti. VOI luokan sille koulutti (pienellä avustuksellani) siskoni itse. Täytyy kyllä sanoa, että hienosti on tehnyt töitä! Lähes vuoden tauolta kaikesta sähläämisestäni huolimatta koira taiteili VOI hyv tuloksen, ollen nyt kolmas luokassa tuloksen tehnyt rotunsa edustaja.

Varsin mukava viikonloppu!

Viime viikot ollaan treenattu aika kovaa. Vesien kylmenemisen myötä jätettiin vepe pois ohjelmasta, mutta tilalle otettiin lisää peltojälkeä ja tottista. Tottiksessa agendana ovat etenkin hypyt, joten kroppa on ollut kovilla. Olen tehnyt esteille pohjia ihan nuoresta saakka; harjoitellut hyppytekniikkaa sekä pysty- että A -esteellä. Nyt on aika viedä liikkeet loppuun. Aivan tapaturmitta emme mekään ole treeneistä selvinneet, mutta onneksi varsinaisilta loukkaantumisilta on vältyttty. Treenissä otettiin kuitenkin sen verran askeleita taaksepäin, että itsevarmuus ei kärsi. Olen kyllä kilpailuhenkinen ja kunnianhimoinen persoona, mutta koiran fyysinen ja henkinen terveys ovat silti aina etusijalla.

Hoidatan Ilaria tasaisin väliajoin tarpeen mukaan. Olen tykästynyt faskiaan ja kranioon, käytän sen myös vuosittain OMT rankahoidossa. Tällä viikolla vuorossa oli kraniosakraaliterapia. Vaikka kranio on hoitomuotona vanha, on se monille edelleen tuntematon. Näistä hoidoista se on ainoa, jota olen myös itse kokeillut. Olen aina lähtökohtaisesti hyvin skeptinen "uusia"  hoitoja kohtaan. Tämä juontaa juurensa jo hevosalan aikoihin, kun urheiluhevosille tarjottiin kaikkea UV lampuista nivelten niksauttajaan. Lähtökohtaisesti haluan, että hoidosta on enemmän hyötyä kuin haittaa. Kranio on ylivoimaisesti ollut omien koirieni suosikki ja toimii itselläni myös. Se on hoitona kokonaisvaltaista ja sen vaikutus jatkuu vielä itse käsittelyn jälkeen.

Fysiikan huollon ohella olen edelleen pyrkinyt pitämään kiinni myös lepopäivistä. Niistä nautin kyllä itsekin. Joka vuosi syksyä kohden alkaa painaa "turnausväsymys". Keväästä syksyyn treenitahti on sen verran tiukka, että salikortin saisi suosiolla laittaa hyllylle. En edes muista koska viimeksi olen siellä käynyt, saati nähnyt kunnolla ystäviäni. Olen syksyihminen - pidän sen tuoksusta ja väreistä, mutta myös siitä että se rauhoittaa talveksi. Orastavan syksyn kynnyksellä patistan meidät viimeiseen rutistukseen ennen talvitaukoa. Otetaan syksyn keleistä irti se, mikä ehditään. Peltojen viljelykauden päätyttyä pääsee jälkeä tekemään sen minkä jaksaa/ ehtii. C -osaa pyritään treenamaan viikoittain.

Olen ladannut jokusen uuden treenivideon loppukesältä. Videoita pääsee katsomaan Esittely -sivun Kokeet ja harrastukset -linkin kautta.

Raikasta syksyn alkua!

Tämä (korona)vuosi on ollut siinäkin mielessä poikkeuksellinen, että ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen on mahdollista, etten tee omalla koiralla yhtään koetta. Ärsyttävää sikäli, että koira on parhaassa iässä kisata ja kokeisiin on valmistauduttu heti vuoden vaihteesta. Olisimme olleet täysin valmiita vepen AVO luokkaan, mutta kävi niin, että vesipelastus on (ilmeisesti) ainoa laji missä kokeita ei saanut järjestää koko vuotena. Yritän ymmärtää, mutta enemmän koen asian epäoikeudenmukaisena. Pettymys on nieltävä ja katse suunnattava ensi kesään. Kukaan ei tiedä mitä korona tuo tullessaan ensi vuonna, mutta itse toivon, että rokotteen. Olisi mukava käyttää koiran parhaat vuodet mahdollisuuteen onnistua etenkin nyt kun koiran puolesta siihen on mahdollisuus. Oma tavoitteeni oli myös päästä PK:ssa kokeeseen, mutta siitäkään ei vielä ole varmuutta. Työt on hidastaneet harrastusta, enkä tiedä riittääkö jäljellä oleva aika.

Olen toki suunnitellut perinteistä Jyväskylän näyttelyä marraskuulle, mutta jää nähtäväksi osallistutaanko. Itse koen enemmän sisätiloissa järjestettävän satojen ihmisten näyttelyn riskiksi. Erkkarin jätän suosiolla väliin. Käyn yleensä joka vuosi vähintään yhden näyttelyn, koska koira kehittyy koko ajan. Tänä vuonna se on ottanut ympärilleen lihasta, joten olisi mukava kuulla tuore arvostelu. Ilari tuli keväällä neljä eli on nyt aikuinen. Omaan silmään siitä on tullut todella komea!

Voi olla, että näyttelytkin jäävät tälle vuotta pois, joten toteutin jonkin aikaa agendana olleen spondyloosi kuvauksen. Halusin kuvauttaa selän nimenomaan aikuisena ja nyt sattui sopivaan kohtaan kuvaus kotikaupungissa. Pyöreä nollahan sieltä tuli. VA ja LTV kuvattiin jo reilun vuoden iässä nollaksi. Joten täysin terve selkä! Olen todella iloinen, koska harrastusten puitteissa on jo muutamakin tälli ehtinyt tulla. Tämäkin kuvaava eläinlääkäri oli myös mielissään siitä, että Ilarilta löytyy oikea määrä nikamia koko rangan mitalta. Eläinlääkärireissu toi myös muita hyviä uutisia; keväällä todettu laajentunut eturauhanen on taaksejäänyttä elämää. Rauhoituksen yhteydessä kokeiltiin myös eturauhanen ja se on täysin normaalin kokoinen ja tuntuinen. Tämä oli myös hienoa kuulla, koska Ilarin suvussakin noita eturauhasongelmia on ollut. Vaikka kokeeseen ei pääse, niin olen todella onnellinen siitä, että koira on terve ja sillä toivottavasti on vielä kisavuosiakin jäljellä. Entistä suuremmalla innolla ensi vuonna sitten!

Jalostushaaveet ovat vähän saaneet tuulta purjeisiin kun viimeisen puolen vuoden aikana alkunsa saaneet suunnitelmat ovat menneet askeleen eteenpäin. Suunnitelmia on niin kotimaassa kuin ulkomailla, kunhan vaan korona ei sotkisi niitä. Suomessa odotan narttupentua Unbreakable's kennelistä Golden Ferya Happy Valley nartusta. Pentuja odotetaan keväälle 2021. Ulkomaille olen ollut yhteydessä kahden kennelin kanssa, joista minulla on mahdollisuus saada narttupentu sopivan yhdistelmän sattuessa. Minua kiinnostaa erityisesti tietyn uroksen jälkeläiset, mutta olen avoin muillekin mielenkiintoisille yhdistelmille. Olisi aivan huikeaa jos saisin molemmat suunnitelmat onnistumaan jo vuoden sisään. Saisi seurata pentujen kasvua ja kehitystä samaan aikaan.

Olen suunnitellut pennun tuomista ulkomailta jo vajaan vuoden ajan. Huolimatta siitä, että olen jo yhden amstaffin ulkomailta ostanut, minulla on yleisesti melko huono tuntemus koirista Suomen ulkopuolella. Niinpä olen lähtenyt etsimään koiraa kasvattaja edellä. Ensimmäisen amstaffini kasvattaja ei ole vuosiin enää kasvattanut rotua, mutta onneksi on muita verkoston kautta tuttuja kasvattajia. Ja tietenkin itseä kiinnostavia koiria. Ulkomaan tuonnissa idea on nimenomaan "uuden veren" saaminen Suomeen. Koska en koiria henk koht tunne panostan tuontikoirassa ulkoisiin ominaisuuksiin. Aika näyttää mitä muuta koirasta löytyy.

Ensimmäinen amstaffimme Pentti oli italialainen koira. Pentillä oli aivan uskomaton luonne. Todella itsevarma, itsenäinen ja hyvähermoinen koira. Pentillä vaan olisi ollut jalostukseen kelpaamattomat kyynärät. Kokemuksesta siis tiedän, että paljon jää tuurin varaan, mutta olen valmis ottamaan riskin. Ihan siinä missä kotimaistakin koiraa ottaessa olen. Yhdistelmää en tosiaan vielä itsekään tiedä, mutta tälle pennulle toivon näyttelyistä kiinnostunutta kotia. Harrastekoiran ominaisuuksista ei lähtökohtaisesti ole tietoa, mutta niiden testaaminen kiinnostaa kovasti. Tälle pennulle etsin kotia Keski-Suomen alueelta.

Kotimaan pennun kohdalla mennään itselle tutun "väylän" mukaan - koira edellä. Olen ihaillut tulevan pennun emää GF Happy Valleyta jo vuosia. Itseasiassa koko emän sisarusparvi on mielestäni kaikkiaan varsin hyvä pentue. Siitä on terveystutkittu kaikki ja luonnetestattu yhtä lukuun ottamatta kaikki varsin mukavin tuloksin. Emä itse on testattu tuloksella +221 ja osasuorituksista eniten arvostan hyvää toimintakykyä sekä tasapainoista hermorakennetta. Olen myös keskustellut emän kodin kanssa koirasta ja se todella on arvostelun mukainen arjessakin. Lisäksi se on omaan silmään todella hieno!

Itseä kiinnostavin asia emän kohdalla on silti sen suku. Ensinnäkin sen isä on sama kuin Ilarin: Korpihillan Kaamos. Isä oli hienoin tuntemani amstaffi uros, niin ulkonäöltään kuin luonteeltaan. Sen LTE on +230 ja kyynär- sekä lonkkalausunnot hyvät. Olen tavannut sen henkilökohtaisesti ja pidin todella paljon. Lisäksi GF Happy Valleyn emän puolelta löytyy narttu, jonka olen myös itse tavannut ja joka teki todella vaikutuksen: Masterbolt Queen Of Spades. Tämän koiran LTE on +250 ja mm yksi sen jälkeläisistä on myös hienoimpia tuntemiani uroksia Suomessa: Unbreakable's Do The Beat. Olen joskus kysellyt pentua tästä uroksesta, mutta se on saanut ainoastaan kaksi pentuetta.

GF Happy Valleyn suvusta löytyy siis molemmin puolin koiria, joita itse arvostan korkealle. Koska luonteen periytymisaste on heikko, haluan panostaa nimenomaan siihen - hyvään hermorakenteeseen ja toimintakykyyn. Tämän emän suvussa kertautuu vahva luonne molemmin puolin. On mukavaa, että emästä on tältä keväältä jo yksi pentue jota ehtii hieman seurata vuoden ajan. Ensi kevään pentue syntyy Unbreakable's kenneliin - samaan, jonka kanssa yhteistyö on ollut tuttua ja toimivaa jo Tapanin syntymästä. Odotan sitä todella paljon! Pentueen isä ei vielä ole tiedossa, mutta luotan kasvattajan arvostelukykyyn täysin. Nyt vaan jännitetään ja odotellaan, että kaikki menee hyvin. Tälle pennulle minulla on jo tiedossa koti.

Oli täysin järjen vastainen ajatus alkaa harrastamaan suojelua amstaffin kanssa. Mutta sattuman kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä. En ole koskaan vähätellyt mitään lajia, jokaisessa omat vaikeutensa, mutta suojelu on aina ollut minulle koiraurheilun kuninkuuslaji. Aivan samalla tavalla kuin ravit hevosurheilussa. Olen aina kokenut, että suojelussa mennään pintaa syvemmälle. Jonnekin sinne, mitä on alun perin ollut. Minulle suojelu lajina on rehellisintä kommunikointia eläimen kanssa.

Siis kun se osaa. Ja minä halusin oppia. On helppoa kuvitella, mikä olisi mahdollisuus, jos yhden koiran kanssa viimeksi rallytokoa harrastanut nobody menisi kysymään ammatti maalimieheltä paikkaa suojeluporukkaan amstaffin kanssa. Minulla oli tuuria. Sattui nimittäin niin, että eräs 30 vuoden ajalta tuntemani ystävä kisasi lajia oman rotunsa MM -kisoissa. Hän opasti minua vanhemman koirani kanssa tottiksessa ja ajatus  suojelun kokeilusta vahvistui pikkuhiljaa. Vanhemman koirani kanssa lajia en halunnut edes kokeilla Tapanin hermorakenteen vuoksi, mutta mahdollisuudesta innostuneena aloin etsimään itselleni suojelukoiraa.

Rotua en silti halunnut vaihtaa. Oikean koiran etsimiseen meni reilu kaksi vuotta. Koska amstaffien käyttöominaisuuksia ei (ainakaan silloin) juuri tuoda esille (tai tuloksia ei ole) täytyi luottaa paljon myös intuitioon. Pitkään katselin pentueilmoituksia ja lopulta aloin kysellä itse. Etsin ensin kiinnostavan tuntuisen uroksen ja selvitin onko sille tulossa jälkeläisiä. Oli ja nartun tapaaminen sinetöi tunteen. Olen kiitollinen pentueen kasvattajan yhteistyöstä. Hän seurasi pentuja sopivan löytämiseksi ja saimme myös testata urokset. Pentueessa oli parikin ominaisuuksiltaan sopivan oloista urosta, mutta toiseen olin jo kiinnittänyt huomioni. Siitä alkoi matka.

Se matka on ollut täynnä haasteita. Kun lähtökohta on se, että lajista mitään tietämätön henkilö aikoo harrastaa sitä lajiin lähtökohtaisesti sopimattoman rodun kanssa maalimiehenään(oppilas) henkilö joka asuu suuntaansa 350 km päässä, voi käsittää järjettömyyden. Tosin itselle oli helppoa aloittaa uusi laji tutun ihmisen kanssa. Jäljen osalta ei helpottanut, etten koskaan ollut edes nähnyt miten peltojälkeä ajetaan, enkä tuntenut ainoatakaan henkiöä joka sitä harrastaisi. Tottiksen osalta minulle pääasiassa huomauteltiin, ettei amstaffi siihen riitä. Helpointa olisi ollut vaihtaa lajia.

Sattuu vaan olemaan niin, että minulla on kohtalaisen korkea tahtotila. Ja hyvä koira. Ja sehän tiedetään, että hyvän koiran kanssa on mukava harrastaa. Noin kolme vuotta kuljimme treeneihin kerran kolmessa viikossa (joskus harvemmin) 350 km suuntaansa. Ainoa helpotus oli, että miehelläni on määränpäässä sukulaisia, joten saimme treenattua kaksi päivää. Jäljen opetin tietenkin ensin (yksin) väärin kunnes löysin oikean ihmisen neuvomaan miten se olisi alunperinkin pitänyt tehdä. No, virheistähän sitä oppii ja onneksi koira kestää korjata. Aikaa siinä kyllä kuluu. Tälle vuodelle pääsimme lopulta myös purutreeniin hieman lähemmäksi. Siitä iso kiitos muutamalle asiassa auttaneelle! Parasta on, että onnistuin vielä saamaan maalimiehen, jonka kanssa puhun samaa kieltä. Harrastaminen on helppoa silloinkin kun voi täysin luottaa toisen osaamiseen.

Ja mitä nyt? Ilari on tavannut kaikkiaan neljä kortillista maalimiestä ja yhden maalimiesoppilaan. Sen ominaisuuksista on pidetty. Samoin sen hermorakenteesta. Jälki paranee koko ajan. Tottikseen alan pikkuhiljaa päästä sisään (sen olen opettanut yksin). Koiraa en siis ainakaan voisi syyttää - sillä on kaikki edellytykset. Jollain paremmalla ohjaajalla se varmaan olisi jo kokeessa. Sinne minäkin tähtään, mutta tärkein on matka. Tämän kuluneen neljän vuoden aikana olen saanut oppia koiran kouluttamisesta, ominaisuuksista ja yhteistyöstä enemmän kuin tähän saakka yhteensä. Olen saanut nähdä käsittämättömän hienoja koiria ja koirien ohjaamista niin pellolla kuin kentillä. Toivottavasti tulee se päivä, että saan itse tässä hienossa lajissa kisata. Nyt eletään ja koetaan matkaa.

Ensimmäinen amstaffini Pentti oli ihan puhtaasti tallikoira. Tuohon aikaan opetin työkseni varsoja ajolle ja treenasin ravureita, joten koiran kouluttamiseen ei ollut aikaa. Toista amstaffiani etsiessä olin valmistumassa hevosalan asiantuntija tehtäviin (mikä tarkoitti enemmän vapaa-aikaa), joten katselin koiraa jonka kanssa voisin myös harrastaa jotain. Lähtökohtaisesti en odottanut kovasti amstaffilta harrastuskoirana, mutta en halunnut rotuakaan vaihtaa. Tuohon aikaan (2007) amstaffipentueita ei kovinkaan usein syntynyt, joten olin todella positiivisesti yllättynyt kun löysin pentueen, jonka emällä oli kisattukin tokoa ja emän emällä agilityä. Itsellä ei tuossa kohtaa ollut mitään ajatusta kisata koiran kanssa, mutta harrastaa kylläkin. Osallistuin Tapanin kanssa heti pentuna arkitottelevaisuus koulutukseen ja yllätyksekseni aika pian kouluttajat alkoivat puhua, että koiran kanssa kannattaisi kokeilla kisata. Tapani oppi todella nopeasti ja sen työskentelymotivaatio oli huikea. Vaihdoin töiden perässä kaupunkia ja koiraseuraa pariinkin kertaan, mutta palaute oli aina sama - kisaamaan. Loppujen lopuksi Tapani oli neljä vuotias, ennen kuin lopulta rohkaistuin kokeeseen. Tuloksena ensimmäisestä kokeesta TOKO ALO1 ja luokkavoitto. Olisihan tuota voinut ehkä aiemmin jo kokeilla 😄 Siitä alkoi kisa"ura", minkä tuloksena saatiin viisi koulutustunnusta ja tuloksia kolmesta eri lajista. Lisäksi kokeiltiin harrastumielessä mejää, nosea sekä PK metsäjälkeä. Tapanilla ei ihan riittänyt kapasiteetti ylempiin luokkiin kuin rallytokossa, mutta se oli erinomainen ensimmäinen harrastekoira.

Kaiken kaikkiaan amstaffi on mielestäni erinomainen harrastekoira. Miksikö? Pelkästään jo siksi, että sen kanssa voi harrastaa oikeastaan mitä tahansa. Kun otin itselleni vuonna 2007 Tapanin, oli amstaffeilla harrastettu noin 10 vuoden aikana oikeastaan kahta lajia: tokoa ja agilitya. Näiden lisäksi oli yritetty kerran vesipelastuksen soveltuvuukoetta. Agilityssa oli vuosina 1997-2007 tehty parhaimmillaan 15 tulosta vuodessa ja tokossa 33. Mutta etenkin vielä 90 -luvun puolella voi puhua muutamasta tuloksesta/v. Otin jalostustietojärjestelmästä saman haun amstaffeille nyt viimeisen noin 10 vuoden ajalta. Vuonna 2019 harrastettavia lajeja oli jo seitsemän: toko, agility, koiratanssi, vesipelastus, PK, rally ja jopa metsästyskoirien jäljestämiskoe. Ja kun tarkastelee tulosten määrää, on nousu edelliseen 10 vuoteen melkoinen: Agilityssa parhaimmillaan 91 tulosta vuodessa (vähimmilläänkin parisenkymmentä), tokossa parhaimmillaan 65 tulosta/v ja rallytokon tulosmäärä kasvaa parilla kymmenellä lähes vuosittain (enimmillään 88 tulosta/v). Olkoonkin, että usein samat koirat ovat tulosten takana - on selvää, että lajikirjo on kasvanut ja rodulla kilpaileminen kiinnostaa koko ajan enemmän. Täytyy myös muistaa, että näiden lisäksi amstaffeja kilpailee epävirallisissa lajeissa, kuten taakanvedossa, noseworkissä ja vieheessä. Etenkin noseworkissa amstaffit ovat käsittääkseni oikeinkin hyviä.

Sanotaan, että amstaffi ei sovi tavoitteelliseen harrastamiseen. Silti amstaffeilla on kilpailuoikeus useammassa lajissa ylempiin luokkiin. Amstaffeilla kisataan Piirin- ja Suomenmestaruuskokeissa eri lajeissa. Yhä useammin amstaffeja näkee myös sijoittuneiden joukossa eri lajeissa. Kun ajattelee, mikä muutos harrastamisen suhteen on tapahtunut jo oman rotukiinnostukseni (parinkymmenen vuoden) aikana, en näe mitään syytä etteikö amstaffi rotuna ottaisi vieläkin enemmän jalansijaa harrastekoirana tulevaisuudessa. Etenkin kun huomioi, että nykyisilläkin harrastajilla ohjaajankin taidot kehittyvät koko ajan. Ihan jo itseäni ajatellen kehitystä ja itsevarmuutta on tullut edelliseen kisakoiraan. Siinä missä Tapanin kanssa uskaltauduin kokeeseen sen ollessa neljä, olen nykyisen nelivuotiaan kanssa saavuttanut jo kilpailuoikeuden tokossa VOI ja vepessä AVO -luokkaan. Toki Ilarin suhteen olen panostanut myös enemmän koiran kapasiteettiin aikoinaan sitä etsiessäni. PK puolella tavoitteena on kokeeseen pääsy, missä suurin hidaste on ohjaaja (ja jälleen ohjaajalle uusi laji).

Mikäli olen oikein laskenut Suomessa on neljä harrastuspuolen valiota amstaffeissa. Siihen nähden, että näistä kolme on käyttövalioita on erikoista, ettei amstaffi ole suositumpi PK koirana. He, jotka ovat PK:ta harrastaneet ovat yleensä päässeet kolmoseen saakka. Vaikka amstaffi ei terrierinä ole lähtökohtaisesti kovin miellyttämishaluinen, on se kuitenkin oman kokemukseni mukaan suhteellisen helppo motivoida. Amstaffilla on rodunomaisesti taistelutahtoa, rohkeutta ja toimintakykyä. Ne ovat vahvoja ja sinnikkäitä. Ainakin harrastusmielessä PK harrastajienkin määrä kasvaa jatkuvasti. Etenkin haku on ainakin omassa tuttavapiirissäni suosittua.

Toivotaan, että tulevaisuudessakin kokeet kiinnostavat ja kilpailukynnys ei ole liian korkea. Lajissa kun lajissa.

Yhden koiran taloutta on nyt eletty parisen kuukautta. Laumadynamiikka on hakenut uusia uriaan, mikä lienee oli odotettavissa. Se, mikä yllätti, on kuinka paljon koirat vaikuttavat toistensa luonteeseen. Tuntuu sille kun Ilari olisi kasvanut kahden kuukauden aikana vuosia, vaikka todellisuudessa sen  luonne pääsee nyt "oikeuksiinsa" kun on ainoa koira talossa. Ja voi että pidänkin siitä! Tapani ja Ilari tulivat koko yhdessä elämisen ajan loistavasti toimeen keskenään. Ne olivat lähes vastakohdat luonteeltaan ja tavallaan täydensivät toisiaan. Tapanin luonteen heikkouksia olivat huonompi hermorakenne ja ajoittain liiallinen pehmeys. Se tosin kompensoi heikkouksiaan valtavalla taistelutahdolla ja rohkeudellaan. Huono puoli oli se, että tuo Tapanin levottomuus tarttui myös Ilariin.

Minulta on moni kysynyt koska meille tulee toinen koira. Ei tule. Vaikka pojista toki oli seuraa toisilleen ja niiden kanssa eläminen oli rikasta. Elelin Tapanin kanssa yhden koiran taloutta 8,5 vuotta ennen Ilaria. Pidän siitä, että saan keskittyä yhden koiran harrastuksiin täysin, eikä tarvitse potea huonoa omaatuntoa toisesta. Elämä vaan yksinkertaisesti on helpompaa (ja edullisempaa) - ja nyt Ilarin kanssa se on hyvin helppoa. Ilari on nyt harrastusten kannalta parhaassa iässä ja haluan panostaa siihen kaiken.

Tuo arjen ja elämisen helppous tuli taas ilmi mm. taannoisella kesälomareissullamme. Ilarin voi hotelliin kirjautuessa jättää vaikka saman tien täysin vieraaseen huoneeseen yksin - se odottaa hiljaa tuhoamatta mitään. Sen voi ottaa mukaan kävelylle vanhaan kaupunkiin lomasesongin aikaan tai koirakahvilaan toisten koirien "sekaan". Se odottaa terassilla pöydän alla kun ruokailemme ja jaksaa istua penkin vieressä vaikka tunnin hiljaa ihailemassa maisemaa. Lisäksi se ottaa ystävyydellä vastaan ventovieraiden ihailut ja rapsutukset.

En uskalla ottaa sitä riskiä, että laumaan tulee koira, joka rikkoo harmonian. Ja toisaalta pidän ajatuksesta, että tarvittaessa meillä on tilaa pennulle, jolle en löydä sopivaa kotia.

Amerikanstaffordshiren rotumääritelmä on käsittääkseni pysynyt muuttumattomana aina. Rotumääritelmä kuvaa rodun ihanneyksilöä. Monelle kasvattajalle se on kasvatustyön punainen lanka tai "raamattu". Minulle se nimenomaan Kuvaa Ihanneyksilöä. Mielestäni rotumääritelmässä on pajon tulkinnan varaa. Amstaffeissa on kolme eri tyyppiä: terrieri, bull sekä moderni. Kaikkien tyyppien edustajia löytyy rotumääritelmän mukaisista koirista. Olen käyttänyt jonkin verran aikaa katselemalla vanhoja kuvia amstaffeista, jotta saisin käsityksen siitä millainen on "oikean" näköinen amstaffi. Lopputulema kuvista on sama kuin tänä päivänä; variaatioita löytyy hyvin pienistä ja kevyistä pienen mastiffin näköisiin. Rotumääritelmää on siis kautta aikain tulkittu kasvattajien toimesta hyvinkin laveasti. 

"Jalostus tarkoittaa eläinkannan laadun parantamista valinnan keinoin. Koiranjalostuksessa laadulla tarkoitetaan tasapainoista ja rodunomaista luonnetta, hyviä käyttöominaisuuksia sekä terveyttä ja pitkäikäisyyttä. Koiran tulisi olla tunnistettavissa rotunsa edustajaksi, ja sen rakenteen pitäisi olla kestävä ja toiminnallinen, liioittelematta mitään rotumääritelmässä mainittua ominaisuutta." Oma ajatukseni jalostuksesta kulkee aika pitkälti samoja uria tämän Kennelliiton nettisivuilla jalostuksesta kertovalta sivulta lainatun tekstin kanssa.

Kasvattajaksi aikovan tulisi olla valmis perustelemaan jalostusvalintojaan. Pitää pystyä tunnistamaan koiran hyvät ja huonot puolet. Tiedän, että oma urokseni ei täysin mene rotumääritelmään, mutta on (riittävän) tunnistettavissa rotunsa edustajaksi. (Ilari on saanut näyttelyissä laatuarvostelun "erinomainen") Perusteluni jalostuskäytölle on muissa kuin ulkoisissa ominaisuuksissa. (Täytyy pitää mielessä, että ulkonäkö on nopeimpia rotuun palautettavissa olevia ominaisuuksia). Arvostan kyllä rotumääritelmää, mutta on asioita joissa olen valmis hieman "uhmaamaan" sitä terveyden hyväksi.

Yksi rotumääritelmän kohta, mihin itse olen kiinnittänyt huomiota on Rungon kuvailusta löytyvä Selkä: Melko lyhyt. Sanassa "melko" on aika paljon tulkinnan varaa. Jopa niikseen paljon, että olen nähnyt jonkin verran amstaffeja, joilta käytännössä puuttuu lanneosa kokonaan. Kun koiraa katsoo sivusta päin näyttää sille kuin takapuoli alkaisi heti kylkiluiden takaa. Minulle koiraharrastajana selkä on yksi tärkeimmistä asioista. Etenkin se, että selkä olisi mahdollisimman normaali koiran selkä. Eli normaalin koiran täysimittainen selkä kaikkine siihen kuuluvine nikamineen. Ei siis liian pitkä, mutta ei etenkään liian lyhyt. Normaali. Se ei ehkä ole "melko lyhyt", mutta se on kestävä ja toiminnallinen. Asia johon tulen kiinnittämään huomiota myös tulevaisuudessa valintoja tehdessäni.

Tänä keväänä kesälajeihin paluu on ollut tavallista haastavampaa. En tiedä sekoittaako vanhan koiran pois meno vielä pakkaa, ollaan hieman haettu uutta dynamiikkaa. Olipa syy mikä hyvänsä, niin vähän enemmän ollaan jouduttu tekemään alkuun pääsemiseksi töitä. Käytiin Vapun tienoilla jokavuotinen peltojälki leiripäivä, kickstart kauteen. Yleensä tuossa aloituksessa ei ole isoja ongelmia ollut, mutta tänä vuonna jälki oli aivan hukassa. Koira käveli esineiden yli ja ihan vaan lähti jäljeltä kesken kaiken. Lähtökohtaisesti jo mielentila oli aivan väärä. Tuolla ei vielä ollut Tapanin poismenon kanssa tekemistä, se oli ennen sairastumista. Enkä sitä halua muutoinkaan selitellä, se yksinkertaisesti vain oli huonoa tekemistä.

Toinen yllättävä takapakki tuli ensimmäisissä vepetreeneissä leirin jälkeen. Ilarillahan on ollut vepen vienti todella vahvaa ja varmaa tekemistä. Viime syksynä kauden loppuun harjoiteltiin jo avoimen pelastusrenkaan vientiä pelkällä köydellä ilman ongelmia. Nyt olikin yllätys suuri, kun koira sylkäisi jo rannassa köyden suustaan ja ryntäsi veneelle. Oliko sitten enmmän intoa kuin ajatusta, liikaa painetta vai mikä, mutta kylmäksi jätti. Teki mieli kotiin mentyä herättää mies kuivalle treenaamaan.

Aiemminhan vastaavista jutuista olisi seurannut välitön paniikki ja treenin lisääminen. Pahinta on ollut jos jotain vastaavaa tapahtui esim. viikkoa ennen koetta. Siinä oli vielä viikko aikaa treenata joka päivä ja kokeessa koira olikin jo aika "tyhjä". Nykyään omat hermot ja luottamus koiraan on vahvempaa. Nykyään palataan vaan asioissa pari pykälää taaksepäin ja vahvistellaan oikeaa tekemistä. Ja muistetaan lepo!

Kehitys tapahtuu levossa - yksi niistä tärkeimmistä asioista mitä opin kun työskentelin urheiluhevosten kanssa. Valmensimme Italiassa nuoria ravihevosia. Varsat tulivat meille vuosikkaina, kaksivuotiaina ajettiin koelähto ja kolmevuotiaana alkoivat jo ikäluokkalähdöt. Tasapainottelu sopivan treenimäärän ja levon välillä kasvavan varsan kanssa oli äärettömän tärkeää. Varsalle piti saada ravilähtöön riittävä kunto kuitenkaan vahingoittamatta sen kasvua ja kehitystä. Tuossa työssä oppimaani yritän hyödyntää myös koiraharrasteissa.

Vaikka omat amstaffini ovat keskimääräistä kevyempiä, katson niiden kuitenkin olevan raskaita koiria. Amstaffeilla on ollut ongelmia ristisiteiden kanssa ja raskaana rotuna kyynärät ovat kovilla etenkin jos harrastetaan hyppyjä vaativia lajeja. Etenkin kesäisin meidän treenimäärä kasvaa, kun mukaan tulee peltojälki ja sivulajina vepe. Pyrin kuitenkin aina pitämään koiralla vähintään kolme lepopäivää viikossa. Elimistön tarvitsee palautua ja pää tarvitsee rauhaa ja unta. Etenkin kesällä omilla koirilla tuo vapaa on mennyt pitkälti nukkuessa. Talvisin kun ohjelmassa on vain B ja C osien harjoittelua käydään vapailla potkukelkkailemassa tai metsässä juoksemassa. Välillä pidän ihan viikon ja talvella useamman ilman mitään treeniä. Toki myös koiran huolto on etenkin raskaalla rodulla tärkeää.

Kevään alun vastoinkäymisten yhteydessä tuli helposti ajatus lähteä heti samana iltana korjaamaan asioita. Ja korjata kunnes alkaa sujua. Onneksi jo tietää, että korjaaminen on helpompaa kun koira on toipunut edellisestä treenistä ja jaksaa taas keskittyä. Ja että korjaaminen on "tehokkaampaa" kun välillä antaa aikaa (vapaata) sisäistää tehtyjä asioita. Eihän se vaatinut kuin muutaman ajatuksella ja rauhassa tehdyn jäljen ja hyvin levättynä pari pykälää pakitetun köyden viennin, niin jopa taas ollaan oikeilla jäljillä. Töitä riittää, mutta suunta on taas oikea!

Mukavaa Keskikesän Juhlaa!

Viime viikonloppuna vedin Amstaffiyhdistyksen vepeleirin Uuraisilla. Olen ollut yhdistyksen aktiivi parisen vuotta. Olen oman alueeni pentukummi sekä Koira Hallintaan -työryhmän jäsen. Kirjoitan myös juttuja yhdistyksen lehteen.  Aiempina vuosina olen ollut aktiivi paikallisissa seuroissa. En itse harrasta isommissa määrin näyttelyitä koirieni kanssa, mutta olen kiinnostunut kuitenkin tapaamaan rodun edustajia omistajineen. Se ja huoli rodun tulevaisuudesta saivat kiinnostumaan toiminnasta Amstaffiyhdistyksessä. Olenkin päässyt jo mukavasti tapaamaan koiria omistajineen vetämissäni tottelevaisuuskoulutuksissa.

Olin silti todella yllättynyt kun vepeleiri täyttyi lyhyessä ajassa ja nimenomaan oman rodun edustajilla. Todella mukavaa, että rodun harrastajat ovat kiinnostuneet lajista. Olen itse tämän lajin pioneeri rodun parissa. Edesmennyt UB Bart The Bear oli Suomen ensimmäinen virallisen vepetuloksen tehnyt amstaffi. Olin myös vuosien ajan ainoa Suomessa joka harrasti lajia amstaffin kanssa. Nyt nuorempi koirani kilpailee avoimessa luokassa. Viime vuonna oli muistaakseni jo kolme amstaffia jotka kisasivat lajissa. Toivottavasti määrä kasvaa sillä potentiaalia on!

Leirille osallistui kaikkiaan 11 amstaffia, yksi dobberi ja toisen vetäjän kultainen noutaja.  Oli mukavaa päästä näkemään koiria "oikeissa töissä". Leirin lähtökohtainen osaamistaso oli hyvin laaja vasta-alkajasta monen lajin osaajaan. Muista lajeista poiketen vepessä kisataan kokeessakin liike kerrallaan omalla tasolla, joten lähtötasolla ei ole harjoitellessa väliä. Jokainen tekee osaamisen mukaan. Olosuhteet sattuivat molemmille päiville todella haastavat. Hyvin kova puuskittainen tuuli ja ajoittaista sadetta. Siitä huolimatta ohjaajat jaksoivat rannassa koko päivän ja koirat tekivät hyvillä mielin viimeiseen liikkeeseen. Tuli tunne, että leiristä todella otettiin irti kaikki minkä sai.

Itselleni koiran kouluttamisen suola on lajista riippumatta oivaltaminen. Aina koulutuksia vetäessäni pyrin siihen, että ohjaajat oppisivat oivaltamaan, eikä kaikki tulisi valmiiksi syötettynä. Ensimmäisen kisakoirani kanssa hyödynsin paljon valmiiksi syötettyä tietoa ja osaamista. Ei ollut työkaluja "tehdä itse". Suurin ongelma oli löytää itselle ja koiralle sopiva koulutustyyli. Tästä oppineena muistutan aina ennen koulutusta, että ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa kouluttaa. Ja mikäli tuntuu, ettei jokin asia itselle/ koiralle sovi, ei sitä ole pakko tehdä. Nyt kun noita työkaluja alkaa olla, pyrin aina keksimään joka tehtävään itse, miten saisin koirani toteuttamaan sen. Parasta on kun näkee, että se toimii. Siinä oppii samalla myös lukemaan koiraa. Vepeleirin ehdoton kohokohta itselle olikin kun useampikin ohjaaja löysi toisena päivänä itse sen parhaan tavan ohjata koiraansa. "Mä haluan tehdä sen näin." Oivallus. Onnistuminen itselle ja koiralle.

Iso kiitos kaikille leirille osallistuneille! Todella toivon, että kiinnostus lajiin tai mihin tahansa harrastamiseen jatkuu. Kiitos myös vetoavusta Erika Kinnuselle. Rakkaudesta lajiin täysillä kaksi päivää.

Oli hieno viikonloppu!

Suurin ja vahvin sydän on poissa. Viikko sitten torstaina, 14.5.2020 oli vanhan koiran aika mennä. Viimeiset kaksi vuotta olen yrittänyt valmistautua siihen, mutta vielä en olisi ollut valmis luopumaan. Tuskin olisin ollut sitä koskaan. Tapani meni lyhyessä ajassa agressiiviseen eturauhassyöpään. Pappakoira oli lähtiessään 12,5 vuotias.

Suurimman osan Tapanin elinajasta olimme kahden. Tapani oli minun perhe. Se oli minun tuki ja turvani oman elämäni vaikeimpina aikoina. Koira, johon voi aina luottaa. Harrastekoirana Tapani oli nopea oppimaan, periksiantamaton eikä sillä koskaan ollut huonoa päivää reenailla. Viimeisen "treeninsä" noseworkiä Tapani teki tämän vuoden helmikuussa. Se oli niin tohkeissaan.

Tapani opetti Ilarin koiraksi. Uskomattomalla kärsivällisyydellä se luotsasi nuoren uroksen aikuiseksi. Harrin se otti laumaamme avoimin sydämin. Tapani kosketti elinaikanaan todella monen sydäntä. Se oli mieluisa treenikaveri, herrasmies, nuorempien koirien idoli, oman lauman tukipilari ja hyvä esimerkki. Loppuun saakka Tapani säilytti urheutensa ja elämänjanonsa. Tapani rakasti ja sitä rakastettiin. Kiitollinen olen, että Tapani oli juuri minun koirani. Kaikesta mitä se antoi ja opetti. Siitä miten se piti omistaan huolen.

Nyt on pärjättävä ilman...

Kiitos Rakas!

Huhtikuun puolivälissä tuli kennelnimi. Onneksi se, minkä ekana vaihtoehtona halusinkin. Ei sillä mikään kiire ollut, mahdolliset pennut ovat monen "jos"sin takana. Mutta suunnitelmia on ja niiden toteutumiseksi tekojakin. Kennelin ensimmäistä narttua odoteltiin tälle vuodelle, mutta näyttää sille, että seuraavalle menee. Myös ulkomaanvahvistus on ajatuksissa mukana. Koska epävarmuustekijöitä on niin paljon, päätin jo viime vuoden puolella, että pakastan Ilarista siementä pankkiin. Ajan varasin maalis-huhtikuun vaihteeseen, mutta korona sotki kuvioita. Vihdoin eilen saatiin siemenet kerättyä ja talteen. Ehdin minä kyllä tätäkin jännitää; mitä jos ei olekaan eläviä siittiöitä tai on, mutta ne eivät liiku. Onneksi kaikki meni hienosti! Ilari matkusti juoksunarttu seuranaan herrasmiehenä klinikalle, hoiti homman nopeasti ja saatiin ainakin muutaman annoksen verran tavaraa talteen. Eikä siemenessäkään ollut vikaa.

Se ettei tarvitse "hätäpäissään" etsiä narttua jalostukseen on yksi syy pakastaa. Annan itselleni vähän pelivaraa ja aikaa tehdä harkittuja päätöksiä. Mutta muitakin syitä on. Yksi syy on harrastusten vaarallisuus. Saimme tälle vuodelle maalimiehen lähempää ja toivottavasti pääsemme treenaamaan entistä useammin. PK -harrasteessa jo pelkästään esteillä tapaturmariski on raskaalla koiralla suuri. Lisää riskejä tuo niskaa ja selkärankaa kuormittava työskentely c -osassa. Vuosittain omassakin harrastepiirissä sattuu tapaturmia ja isojakin loukkaantumisia. Eikä vesipelastuskaan ihan riskitön harrastus ole. Oman vepeurani aikana olen todistanut useammankin melkein hukkumisen.

Halusin pakastaa siementä myös mahdollisia tulevia eturauhasongelmia silmällä pitäen. Amstaffilla eturauhasongelmat eivät ole mikään harvinaisuus. Myös Ilarin suvussa molemmin puolin näitä ongelmia on ollut. Haluan tarvittaessa päästä hoitamaan vaivoja hyvissä ajoin ja tuolloin myös kastraatio on vaihtoehtona olemassa. Ilari on tälle keväälle täydellisessä iässä kerätä ja pakastaa spermaa, joten ei ollut syytä pitkittää. Toki se ei poissulje mahdollisuutta käyttää sitä myös luomuna, mikäli pysyy terveenä. Tuo se turvallisuuden tunnetta tulevaisuuteen kun tietää, että varmuuskopio on otettu.

Kökköä talvea suurempi ja pelottavampi "riesa" saapui kotiseudullemme maaliskuussa-korona. Korona perui kokeet, näyttelyt ja kokoontumiset (leirit/ koulutukset). Jäi ulkoilu ja yksin/ muutaman hengen porukassa reenailu. Onneksi edes ne! Nyt on hyvä hetki omistaa koira.

Halli laitettiin pois helmikuun loppuun. Eipä sinne nyt olisi päässytkään. Sain viime viikolla luvat pellolle, sinne pääsee tällä viikolla. Aurinko on paistanut koko viikon ja luonto sulaa vauhdilla. Onneksi keväästä voi edelleen nauttia; me ollaan viihdytty metsässä lähes päivittäin. Pappakoira tykkää etsiä supin koloja ja hirvien jälkiä (liinassa). Se on vahva riistalle.

Tottiksen henkilöryhmäreeni saa nyt odottaa. Nyt on ollut hyvä hioa kotipihalla noutoa ja luoksetuloa osissa. Odotan, että pääsemme kentälle tekemään turvallisesti esteitä. Ja sitten odotan uusia juoksukenkiä, jotta päästään canicrossaamaan metsäteille. Vähän odotan myös kennelnimen käsittelyä (mikä varmaan nyt venyy). Ei sillä, että olisi kiire, mut olisi jotain mukavaa. Eniten odotan kuitenkin, että päästäisiin takaisin normielämään. Sitä ilmeisesti saa odottaa, mutta varmuudella siitä osaa sitten nauttia!

Kaikesta huolimatta nautitaan keväästä ja heräävästä luonnosta!